Kunnon ihmiset sairastaa viikonloput

Onko tylsempää olemassa kuin olla flunssan kourissa koko viikonloppu. Ei voi tehdä mitään mukavaa, mutta ei kuitenkaan ole niin sairas, että viihtyisi sängyn pohjallakaan koko aikaa. Kaveritkin vaan baareilee kuten yleensä, niin niistä ei ole seuraa edes koneen ääressä.
Molemmat miehetkin on poissa reissussa, eli ihan yksin pitää sairastaa. Kumpikaan ei ole edes ilmoitellut mitään itsestään pitkään aikaan, ei edes oma poikaystävä! Luulisi, että edes vähän kiinnostaa oman tyttökaverin tekemiset mutta ei näköjään.

Jotain positiivista tässäkin, ilma on ollut aivan ihana ja mieli keväinen koko päivän. Kävin koiran kanssa pitkällä kävelylenkillä, tosin piti edetä hyvin hitaasti että flunssakuntoisena jaksoin. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, kevät tuoksui (vaikka jotkut väärin väittävät, että kevät haisee koiranjätöksiltä) ja lämpö levisi ympäri kehoa. Tuli sellainen olo ettei elämässä mikään ehkä olekaan niin pahasti pielessä, kuitenkin on koti, vanhemmat, ystäviä, poikaystävä ja Suomen kevät.

Ilman kahta ei oo kolmatta?

Jossain ihmissuhdelehdessä sanottiin, että onnellisessa parisuhteessa elävä voi ihastua suhteen ulkopuoliseen henkilöön. Ajattelin ettei sellainen suhde ole mikään suhde, jos ei omista rakkautta kumppanilleen.

To err is human. Jo syksyllä tuo poika alkoi kiinnittää enemmän huomiota, alkoi viihtyä paremmin toisen seurassa. Lähti mielummin kouluporukan kanssa perjantain viettoon, kun tiesi kuka liittyisi seuraan. Uutena vuotena käänne tapahtui, kun oma kulta oli kaukana, poissa silmistä ja poissa mielestä. En missään vaiheessa ole suoranaisesti pettänyt, omatuntoni ei anna tehdä sitä, kun kuitenkin vielä rakastaa sitä seurustelukumppania. Kuitenkin se jännite ja tunne mikä kulkee koko kehon läpi kun on toisen seurassa, sitä ei enää löydy kaksi vuotta kestäneestä seurustelusuhteesta. Varmasti vikaa on itsessä, kun alkaa enemmän kiintyä johonkin kolmanteen, niin alkaa laiminlyödä sitä omaa.

Toinen mies. Pettäminen. Luottamuksen menetys. Miksi siis riskeerata kaikki se hyvä mitä on ehtinyt parissa vuodessa kokea, vaan siksi että nyt hetken huumassa tuntuu siltä että voisi saada jotain parempaakin. Ehkä se ei olekaan parempaa? Mutta miksi täytyy ajatella aina niin kauaskantoisesti ja järkevästi, kun ikääkin on vasta juuri ja juuri täysi-ikäisyyden verran ja seurustelusuhdekin vasta ensimmäisiä alkuhaparointeja ihmisisuhdetaipaleella. Eikö joskus olisi parempi heittäytyä tunteiden vietäväksi, ja olla välittämättä seurauksista. Jotka sitten tosin on pakko kärsiä ihan itse, siinä tapauksessa ei voi syyttää ketään muuta siitä mitä tapahtuu. Seurustelusuhteen luottamus katoaa pitkiksi ajoiksi, pahimmassa tapauksessa ero on edessä. Menettää samalla parhaan ystävän kun jännite on poissa ja sen tilalla on häpeä ja muistot siitä yhdestä yhteisestä yöstä.

Kuitenkin, mitä jos ei halua vastustaa kiellettyä hedelmää?